Kansainvälinen vapaaehtoisten päivä

Kansainvälistä vapaaehtoisten päivää vietetään vuosittain joulukuun 5.päivä. Kohtaamme työssämme laajalti vapaaehtoisten työpanosta muun muassa erilaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan myötä, jolla tuetaan potilaiden ja heidän läheisten selviytymistä vaikeissa, haastavissa tai muuten erityisissä elämäntilanteissa. Monet sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevät ammattilaiset lähtevät myös kriisi- ja muuhun vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Vapaaehtoistoiminnan kansallisen teemapäivän vuoksi pyysimmekin päivystyksessä työskentelevää sairaanhoitaja Henrietta Brobergia kertomaan ensimmäisestä kokemuksestaan vapaaehtoistyön saralla.

 

Olen pitkään ollut kiinnostunut vapaaehtois- ja kriisityöstä ja aina haaveillutkin joskus pääseväni tätä unelmaa toteuttamaan. Viime vuoden syksyllä tarjoutui oiva mahdollisuus päästä toteuttamaan tätä haavetta, sillä sain mahdollisuuden lähteä perhetuttuni ja Malawin kummit -järjestön perustajan kanssa eteläiseen Afrikkaan, Malawiin, keväällä 2019. Matkaa suunniteltiin koko syksy ja talvi; minulle tämä oli ensimmäinen kerta, mutta järjestön perustajalle jo kolmastoista kerta kohdemaahan.

 

Huhtikuun kolmas päivä löysin itseni lentokoneesta kohti Malawia, Tukholman ja Etiopian kautta. Mukana omaa tavaraa kuudelle viikolle oli yksi matkustamoon mahtuva lentolaukku ja selässä oleva reppu. Loput suuret ruumaan menevät laukut, mitä meillä oli huikeat kuusi, oli lahjoitettuja vaatteita ja kummien lahjoja kummilapsille. Heti perille päästyäni tiesin, etten tulisi koskaan katumaan päätöstäni lähteä mukaan tähän projektiin. Muutaman päivän vietimme pääkaupungissa, Lilongwessa ja kävimme tapaamassa kummilapsia tällä alueella. Sen jälkeen oli aika siirtyä varsinaiseen kohteeseen, jossa myös suurin osa kummilapsista ja järjestön rakennuttamat koulurakennukset sijaitsivat. Matkaa Lilongwesta Bangulaan oli satoja kilometrejä ja matka taittui päivässä bussilla ja autolla. Perille päästyä oli jo ilta ja pimeää — enkä muuten koskaan ole kokenut yhtä pimeää iltaa kuin keskellä Malawin maaseutua, ilman mitään katuvaloja tai vastaavia valosaasteita.

 

Oli kuumaa ja kuivaa, vettä kului useita litroja päivässä. Aluksi tuntui, että edes peseytyminen viileällä vedellä ei auttanut. Asuimme pienessä kaksihuoneisessa mökissä ilman juoksevaa vettä tai sisävessaa. Pihalla juoksi kanoja, vuohia, ankkoja ja koiria vapaana. Iltaisin liskot juoksivat seinällä saalistaen pikkuötököitä sekä rukoilijasirkkoja, aamulla herättiin jo viideltä vuohien määkimiseen ja pihan lakaisuun. Saattoi olla päiviä, etteivät sähköt toimineet lainkaan. Varmaan koskaan ei ole ollut yhtä ikävä tuuletinta, kun niinä öinä, jolloin sähköä ei ollut. Viileää kun siellä ei saanut millään. Onneksi kuitenkin ruokaa pystyi tekemään, vaikka sähköt eivät aina pelanneetkaan: vanha kunnon avotuli ja ja kattila tulille!

 

Viikot pitivät sisällään kummilapsien tapaamista, organisaation hallinnollisia tehtäviä ja malawilaiseen kulttuuriin tutustumista. Lajittelimme lahjoituksena saatuja vaatteita ja annoimme niitä kummilapsille sekä muutamalle kylän orpolapselle. Oli aikamoinen homma lajitella noin 120kg vaatteita (kaikki nuo kuusi matkalaukullista). Esimerkiksi naisten alusvaatteet ovat arvokkaita, paikallisilla kun ei ole mahdollisuutta tai rohkeutta niitä itse ostaa. En koskaan unohda muutaman orpotytön riemua, kun he saivat uudet mekot päälleen ja pääsivät vielä kuvaan!

Vietin myös paljon aikaa paikallisessa “pre-schoolissa”, jossa lapset olivat vauvaiästä noin viiteen ikävuoteen saakka. Välillä kävi myös niin, että esikoulu jouduttiin sulkemaan hetkeksi, kun ei ollut rahaa ostaa koulussa tarjottavaa ruokaa. Ruoka koostui pääsääntöisesti maissipuurosta ja pavuista. Joskus oli riisiä tarjolla. Kaupassa ei todellakaan juostu joka päivä eikä kaupasta saanut aina sitä, mitä sieltä lähti hakemaan. Oikeastaan eihän siellä maaseudulla kauppoja ollutkaan, tarvikkeet ostettiin torimyyjiltä. Toreilla oli puisissa kojuissa papuja, avokadoja, banaaneja, tomaatteja ja joskus harvoin saattoi löytää esim. ananaksen. Maitoa ei lainkaan Malawissa ollut käytössä ja lihakaupat olivat puisia kojuja torilla, jossa lahdattiin vuohi ja kaikki osat olivat pöydällä myynnissä. Kerran Bangulaan tosin eksyi jäätelöauto! Harva paikallinen on koskaan jäätelöstä kuullutkaan, siihen ei kovin monella olisi edes varaa.

Lapset olivat reippaita ja rohkeita vaikkakaan yhteistä kieltä ei juurikaan meillä ollut. He kuitenkin osasivat hienosti jo numerot ja aakkoset englanniksi. Vaikka heitä saattoi aluksi hieman jännittää erinäköinen ja tuntematon ihminen, olivat he jo kuitenkin muutaman minuutin kuluessa sylissä halaamassa ja pihalla leikittiin taukoamatta. Päivän päätteeksi juostiin aina perään portille ja vilkutettiin heipat. Tauoilla leikittiin milloin milläkin luonnosta löytyvällä esineellä, autonrenkailla, kepeillä tai kivillä. Pienimmät kulkivat päivän touhuissa mukana selkään kantoliinalla kiinnitettynä. Päiväunet nukuttiin kaikki samalla patjalla ja oppitunnit istuttiin lattialla opettajaa kuunnellen tai puun varjossa aakkosia harjoitellen. Vaikka olosuhteet olivat hyvin alkeelliset, tuntui, että lapset olivat onnellisia ja osasivat iloita siitä mitä heillä oli.

 

Pre-schoolin aita oli kuitenkin vain bambua ja koulu sijaitsi ison autotien varressa. Huoli harhailevista pikkuisista kävi suureksi, joten päätimme kokonaan siirtää esikoulun eri paikkaan. Rakennutimme sinne kunnon aidan raudasta ja kokonaan uuden esikoulurakennuksen, sekä hankimme uutta oppimateriaalia ja kirjoja esikouluun. Tämän pystyimme tekemään monen ystäväni yksityislahjotuksen kautta sekä organisaation tuella. Organisaatio on rakennuttanut myös koulurakennuksen ja talon opettajille kaukaisempaan kylään, Nanchiriin, jossa kävimme muutamaa viikkoa ennen kotiinpaluuta. Kylä ei varsinaisesti sijaitse kovin kaukana Bangulasta, missä asuimme, mutta sinne ei ollut olemassa kunnon tietä, jonka vuoksi matkaa piti taittaa lava-auton kyydillä kiemuraista ja kuoppaista tietä.

Ennen kotiinpaluuta ehdimme myös tutusta Malawinjärveen ja kävimme safarilla. Maana Malawi ei ole mikään turistikohde, mutta kuitenkin aivan autenttisinta Afrikkaa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ovat valmiita jakamaan siitä pienestäkin, mitä heillä on. He ovat kiitollisia ja aidosti onnellisia siitä avusta, mitä heille tarjotaan sekä aina valmiita auttamaan. Toki myös siirtomaa-aikaiset tavat ovat monella vanhemmalla malawilaisella vielä iskostuneet syvälle takaraivoon ja useasti saikin muistutella, että ei tarvitse teititellä tai erikseen palvella. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kukaan yrittänyt huijata tai jollain tapaa hyötyä meistä — länsimaalaisia kun automaattisesti ajatellaan rikkaina ja omaavan loputtoman omaisuuden. Välillä jouduimme myös valitettavasti sanomaan, ettemme pysty auttamaan. Vaikkakin Malawissa on meidän hintatasoomme verrattuna halpaa, olisi sinne kuitenkin helposti saanut upotettua miljoonia ja miljoonia. Avuntarve kun yksinkertaisesti on loputon ja kehityskohteita olisi vaikka millä mitalla.

 

Varsinaista sairaanhoitajan työtä en Malawissa tehnyt, vaikka paikalliseen sairaalaan pääsinkin tutustumaan. Olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen saamastani mahdollisuudesta tehdä jotain hyvää kehitysmaiden eteen, eikä tämä todellakaan jää viimeseksi avustusmatkakseni. Muutaman kerran oli kuitenkin kultaakin kalliimpaa omata kokemusta sairaanhoitajan työstä, etenkin akuuttihoitotyön parista. Kerran kirkossa monen tunnin mittaisen jumalanpalveluksen aikana paikallinen nainen sai vakavan epilepsiakohtauksen eikä maaseudulla ollut ambulanssia, joten pikaisen ensiavun jälkeen veimme naisen sairaalaan. Tämän lisäksi kipsasimme lääkärin kanssa erään rouvan käden, sillä hän oli tippunut lava-auton kyydistä, kun olimme menossa Nanchiriin ja lähin sairaala oli monen tunnin ajomatkan päässä.

Koen saaneeni kokemusta ja ymmärrystä, jota voin hyödyntää nykyisessä työssäni ja josta on tulevaisuuden kannalta hyötyä. Kasvoin ihmisenä ja opin paljon uusia asioita. Näin puolen vuoden jälkeen kokemuksesta ajatukset ovat pelkästään lämpimät ja mieli mielii takaisin jonain kauniina päivänä, vaikka matka olikin ajoittain rankka ja silmiä avaava. Elämä keskellä suurta köyhyyttä ja avun tarvetta sai minut itse muuttamaan omia elintapojani. Pyrin kuluttamaan niin vähän kuin mahdollista ja omistan osan elämästäni hyväntekeväisyydelle. Nykyään osaan myös eri tavalla iloita pienestä ja olla kriittisempi länsimaisia elintapoja kohtaan. Uskon, että jokainen meistä voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja tehdä maailmasta hitusen verran paremman pienillä teoilla. 

Henrietta Broberg

Henrietta Broberg

sairaanhoitaja AMK

HUS Akuutti, Jorvin päivystyspoliklinikka

Päihdeviikko

Päivystyspoliklinikat toimivat keskeisinä päihdehoitotyön toteuttajina; voimakas päihtymys, intoksikaatio, yliannostus, tapaturma, väkivalta, vieroitusoireet, erilaiset deliriumit, päihdepsykoosit, psykoottiset oireet, krampit ja kouristukset sekä muut sairauskohtaukset – noin niin kuin kärkeen hyvin tunnistettuina. Tähän lisätään sitten vielä ne potilaat, jotka hakeutuvat ns. hyväksytyillä syillä palveluihin. Tavallisimpina epäselvinä oireina vatsakipu, rytmihäiriöt, kohonnut verenpaine, lääkehakuisuus, univaikeus ja ahdistuneisuus. Erittäin laajaa osaamista siis tarvitaan.

 Useimmiten edellä mainitut tilanteet toistuvat, jos ei samojen potilaiden osalta, niin sitten ilmiöiden toistaessa itseään. Eipä ihme, että osa työntekijöistä on varsin kyllästyneitä toistuviin tilanteisiin. Fakta on vaan se, että kyynistymällä tai töykeällä käytöksellä ei päästä kovin pitkäkestoisiin tuloksiin. Päinvastoin, tuollaiseen tilanteeseen liittyy suuri kohtalokkaan hoitovirheen riski. Päivystykselliseksi työdiagnoosiksi valikoituu päihtymys, vaikka kyseessä päävamma yhdistyneenä voimakkaaseen päihtymystilaan.

Päivystyksissä tarvitaankin selkeät hoitolinjat sekä toimintamallit, joissa huomioidaan myös laadukkaan kotiuttamisen tai jatkohoidon kriteerit.

Helpoimmin tunnistettavien haitallisten päihteiden käytön varjoon jää merkittävä määrä interventiosta hyötyviä potilaita. Tutkimusten mukaan alkoholin riskikäyttäjiä maassamme on noin puoli miljoonaa henkilöä ja arvioiden mukaan terveydenhuollon naispotilaista noin 10 % ja miespotilaista lähes 20 % kuuluu tähän ryhmään. Riskikäyttäjistä yli 90 prosenttia on työelämässä. Tämän blogin lukijoista kolme kymmenestä elää tilanteessa, jossa oma tai läheisen alkoholin käyttö aiheuttaa ongelmia kotona; pääosin parisuhdeongelmia, perheväkivaltaa tai taloudellista haittaa. Työelämässä oleva lukija (raittiit mukaan lukien) tuottavat tilastollisesti työyhteisöönsä kolme alkoholihaittaa per vuosi rokulipäivinä, sairasteluna, työtehon laskuina ja sitä kautta muiden kuormittumisella. Alkoholilla on todellakin työllistävä vaikutus.

Kiistaton tosiasia on se, että alkoholi tuottaa yhteiskuntaamme yhden merkittävimmistä terveysuhkista sekä miljardien kustannukset vuosittain. Miten voi olla mahdollista, että terveydenhuollon palveluissa emme pysty tehokkaammin vaikuttamaan tuohon terveysuhkaan?

Hoitotyössä on tiedossa näyttöön perustuvat keinot, menetelmät ja toimintamallit miten haasteeseen vastataan. Tällaisesta esimerkkinä mini-interventio, jonka NMT luku on 10, eli kun teemme 10 mini-interventiota henkilölle, jolla on alkoholin säännöllistä ja toiminnallista käyttöä, yksi kymmenestä vähentää tai lopettaa alkoholin käytön ainakin hetkeksi. Mini-interventio vie aikaa noin 15 minuuttia ja se on varsin luontevaa toteuttaa osana hoitoprosessia. Työntekijän tärkein taito on vuorovaikutus, jossa toteutuu vanha kunnon ohjenuora: ei se mitä kysytään, vaan miten se kysytään. Toteutuksen suurin este on työntekijän oma valinta jättää asia sikseen. 

Tarvitaan aktiivisuutta ja nyt tulee tämän tekstin tärkein pointti: Tarvitaan juuri Sinun panostasi hoitotyössä. Ehkäisevä päihdetyö voidaan juurruttaa hoitotyöhön juurruttamalla se toimintakulttuuriin ja kuvaamalla toimintamallit. Kyseessä ei ole kenenkään ”oma asia” vaan hoitotyön vastaus yhteiskunnalliseen haasteeseen.

Miksipä siis odottamaan, haastan Sinut ja työyhteisösi mukaan: yksi mini-interventio päivässä per työntekijä. Mitä tuumaat? Solja Niemelää siteeraten ”mini-interventio päivässä pitää kansanterveyden kunnossa”.

 

Alkavalla viikolla vietetään ehkäisevän päihdetyön viikkoa, päivystyspolilla niitä on 52 vuodessa.

 

Terveisin Petekoo

yhdistyksen entinen varapj

 

JK: Päihteiden käytön puheeksiotto, tilannearvio ja hoidollisten menetelmien työpaja Poliklinikkasairaanhoitajien opintopäivillä. Nähdään siellä!

Petri Kylmänen

Petri Kylmänen

Sh YAMK, työnohjaaja, ReTeaming Coach

Sairaanhoitajana vankiterveydenhuollossa

Missä sijaitsevat ehkä Suomen terveydenhuollon turvallisimmat työpaikat? Tämän terveydenhuollon osa-alueen yksiköitä löytyy ympäri maan, ja pääsin tutustumaan tarkemmin niistä yhteen. Ja myönnettäköön: minulla oli ennakkoluuloni.

Alueelle saapuessani törmään ensimmäisenä kieltokyltteihin ja eteeni nousevat muurit sähkölankoineen. Olen saapunut Vantaan vankilan portille. Ilmoittaudun vartijalle, joka päästää minut siirtymään Vankiterveydenhuollon rakennukseen. Ovesta sisään päästyäni vastaani saapuu valvontapuolen työnjohtaja, Harri Kaijanniemi, joka ohjaa peremmälle. Okei, ensimmäinen ihminen ja hän vaikuttaa rennolta, jännittää hieman vähemmän, ajattelen. Kaijanniemi kertoo, 22 vuoden työkokemuksella, työstään, jossa tärkeintä on turvata niin henkilökunnan kuin vankienkin turvallisuus heidän asioidessaan Vankiterveydenhuollon yksikössä. Vantaan vankila toimii tutkintavankilana, jonka vuoksi on tärkeää suunnitella vankien liikkuminen tiloissa niin, etteivät keskeneräiset poliisitutkinnat pääse vaarantumaan. Tämän vuoksi myös terveydenhuollon tiloissa asiointi on suunnitelmallista, ja ennen hoitohenkilökunnan tapaamista vanki odottaa omaa vuoroaan seurantahuoneessa, jossa heitä on vastassa valvontapuolen henkilökuntaa. Seurantahuoneessa tehdään ennakointia vangin sen hetkisestä tilasta, jolloin mahdollisiin turvallisuusuhkiin voidaan vaikuttaa etupainotteisesti.

Turvallisuuspuolen valvonnasta vanki pääsee siirtymään terveydenhuollon henkilökunnan vastaanotoille. Vantaan Vankiterveydenhuollon poliklinikalla työskentelee sairaanhoitajia, suuhygienisti, yleislääkäri sekä hammaslääkäri. Sairaanhoitajia on vuorossa 1-5 viikonpäivän mukaan myös viikonloppuisin, suuhygienisti on paikalla kaikkina arkipäivinä ja lääkäri sekä hammaslääkärikin ovat saatavilla useampana päivänä viikossa. Sairaanhoitajista tapaan ensimmäisenä Juha Hiltusen. Hiltunen on työskennellyt sairaanhoitaja Vantaan vankilassa reilu puoli vuotta, ennen tätä hän on työskennellyt muun muassa päivystyshoitotyössä. Hän valottaa minulle hieman enemmän vankiterveydenhuollon toimintaa. ”Eroamme vankilaprofiilina hieman muista, sillä meille saapuu päivittäin tutkintavankeja. Osa vapautuu, osa siirtyy toisiin vankiloihin tai jää meille istumaan tuomiotaan. Liikenne on siis tämän vuoksi erilaista ja vilkkaampaa kuin monissa muissa vankiloissa Suomessa.”. Mitä sairaanhoitajan työnkuvaan sitten kuuluu vankiterveydenhuollossa?

”Aloitamme jokaisen meille tulevan vangin kanssa tulotarkastuksella, jossa käydään kattavasti läpi sairaudet, lääkitykset, päihteidenkäyttö, sekä fyysinen ja psyykkinen vointi. Muiden terveydenhuollonyksiköiden kautta pyritään tietenkin selvittämään taustoja ja tarkistamaan asioita esimerkiksi lääkehoidon suhteen. Tulohaastattelun pohjalta laaditaan hoitosuunnitelma, jonka mukaan täällä sitten toimitaan. Jaetaan lääkkeitä dosetteihin, hoidetaan ihan perusterveydenhuollon juttuja, mutta vaan vankilan sisällä. Sama hoitosuunnitelma seuraa vangin mukana esimerkiksi siirryttäessä toiseen vankilaan. — Toisinaan sitten eteen tulee akuutimpia tilanteita, joista tehdään arvio, tarvitaanko erikoissairaanhoidon käyntiä. Tarvittaessa vanki voidaan siirtää ambulanssilla tai talon autolla vartijoiden saattamana esimerkiksi sairaalan päivystykseen saamaan tarvitsemaansa hoitoa.”, Hiltunen tiivistää.

”On yksilön ja jopa kansanterveyden näkökulmasta hyvä, että vanki pääsee vankiterveydenhuollon piiriin, mutta on varmistettava riittävillä resursseilla hänelle vaikuttava hoito esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmiin myös vapautumisen jälkeen, yhteistyössä julkisen terveydenhuollon kanssa.”, sairaanhoitaja Juha Hiltunen.

Sairaanhoitajan työn turvallisuudesta ei olla vielä edes puhuttu, ja Juha ehdottaa minulle vankien haastattelua. Tähän en ollutkaan varautunut lainkaan, mutta mikä olisikaan mielenkiintoisempaa kuin kuulla itse terveydenhuollon käyttäjän mielipiteitä. Hahmottelen mielessäni vielä kysymyksiä, kun ensimmäinen vanki saatellaan jo huoneeseen. Kättelen ja kerro miksi olen paikan päällä. Myönnän, vähän jännittää.

Ensimmäinen vanki (mies 53 vuotta, useampi vankilatuomio takana) kertoo mielenpiteensä terveydenhuollosta, kunnes tarkennan kysymystä nimenomaisesti vankiterveydenhuoltoon. ”Hemmetin hyvä on se tulohaastattelu täällä, ei sellasta ole kaikkialla. Siinä tuntuu, että hoitaja on läsnä ja saa aikaa, vaikka on vanki. Myöhemminkin tänne on helppo päästä, jos vertaa vaikka avopuoleen tuolla ulkopuolella, niin pääseehän tänne nyt tosi paljon nopeemmin ja kynnys on jotenkin pienempi. Mutta molemmissa saa hyvää hoitoa, siellä ja täällä.”. Samaa linjaa jatkaa myös seuraava tapaamani vanki (mies, 37 vuotta, istunut haastatteluhetkellä 5kk ensimmäistä vankilatuomiota): ”Oon ite korvaushoidossa ja ollut jo 13 vuotta. Käyn täällä poliklinikalla joka päivä hakemassa mun annoksen. Tänne on helpompi tulla kun jos vertaa avopuolelle, hoitosuhde on jotenki henkilökohtaisempi, koska täällä on samat ihmiset usein paikalla. Helppo kysyä asioista. — Mä koen henkilökohtasesti että mun oma kuntoutus onnistuu täällä paremmin, koska täältä puuttuu ne ulkopuolella olevat houkutukset.”. Viimeisen haastateltavan (mies, 48 vuotta, toistakymmentä tuomiota takana) kohdalla pääsen kuulemaan miten vankiterveydenhuolto on muuttunut viimeisen 30 vuoden aikana. ”Niin mä oon istunut lähemmäs parikymmentä kertaa vuoden 1991 jälkeen. Onhan tässä ollu muutosta vuosikymmenien aikana, eihän joskus käytännössä oo ollut mitään tällasta terveydenhuoltoa. Ja se eroaa myös aika paljon vankiloittain, täällä Vantaalla asiat on aika hyvin. — Lääkäreitä sais olla useammin tai ainakin niille pitäisi päästä nopeammin, nyt se on tosi hidasta. Usein ne myös vaihtuu ja sitten ei tiedä, että miten sen seuraavan lääkärin kanssa hoito sujuu. Sais olla oma lääkäri täällä. Mutta sairaanhoitajalle pääsee nopeesti ja se on hyvä. Täällä on tosi päteviä sairaanhoitajia ja erityisesti se tulohaastattelu, joka tehdään aina tänne tullessa, on hyvä muutos näiden vuosien aikana.”.

”Hoitosuhde lähtee siitä luottamuksesta. Täytyy katsoa vankia samalta korkeudelta, ei me olla täällä kenenkään yläpuolella.”, sairaanhoitaja Markku.

Tapaan muitakin vuorossa olevia sairaanhoitajia sekä suuhygienistin, ja puhe kääntyy turvallisuuteen sekä työssä viihtymiseen. Päivätyö ja toimiva työyhteisö saa kiitosta, mutta myös vankien asenne hoitohenkilökuntaa kohtaan koetaan erilaiseksi kuin potilaiden asenne monessa muussa yksikössä. ”Ei turhaan sanota, että vankiterveydenhuolto on alan turvallisimpia työpaikkoja. Missä muualla sulla hoitajana on vartija aina seinän toisella puolella, kaikissa tilanteissa?”, Juha kysyy. ”Ei täällä kuule päivittäin tai edes viikoittain mitään uhkailua ja kiroamista tai haukkumista niin kuin monessa muussa paikassa. Meillä on nollatoleranssi epäasialliselle käytökselle ja nämä vangit kyllä tietävät sen. Jos täällä lähetään kokeilemaan sellaista käytöstä kuin esimerkiksi päivystyksessä koki, niin se on saman tien pois vastaanotolta ja kokeillaan joku toinen päivä uusiksi. Ja kaikkialla pitäisi olla se linja, kaikilla.”, sairaanhoitajat Juha ja Markku jatkavat. Päivystyshoitotyötä tekevänä allekirjoitan kollegoideni ajatuksen – huonoa käytöstä, saatikka fyysistä tai henkistä väkivaltaa, ei tulisi sallia missään olosuhteissa, käytöstavat kuuluvat meille kaikille. ”Me puhutaan täällä ääneen kaikki asiat. Hyvät ja huonot. Me nähdään ja kuullaan niin paljon kaikkea, täällä on kaikenlaisia taustoja meidän vangeilla. Se antaa todella paljon, kun voit aina tukeutua työkavereihin.”, sairaanhoitaja Ninni ja työnjohtaja Harri toteavat, ja muut nyökyttelevät yksimielisesti.

(vas.) sairaanhoitaja Markku, sairaanhoitaja Juha, työnjohtaja Harri, sairaanhoitaja Miia, sairaanhoitaja Ninni, suuhygienisti Jaana.

Lähden kotiin, ja vankilan sisäpihaa kulkiessani huomaan, että miljöön aiheuttama jännitys on poissa. Mielikuvani vankilasta ja vankiterveydenhuollosta on täysin muuttunut, positiivisessa mielessä. Sairaanhoitajana totean, että näkemäni kollegoideni asenne, sekä vankeja että hoitajien omaa turvallisuuttaan kohtaan, oli vankiterveydenhuollossa kunnioitettavaa. Kiitos Vantaan vankilan poliklinikan henkilökunnalle haastattelumahdollisuudesta!

 

 

TEKSTI: Anniina Valkeasuo

KUVAT: Anniina Valkeasuo

Anniina Valkeasuo

Anniina Valkeasuo

Hallituksen jäsen, Suomen Poliklinikkasairaanhoitajat ry sairaanhoitaja (AMK), HUS Akuutti Jorvin päivystys

Olemme saaneet upeat, uudistetut nettisivut – ja samalla halusimme tuoda mukaan jotain muutakin uutta. Halusimme, että yhdistyksemme jäsenillä olisi ympäri vuoden uutta luettavaa alan ajankohtaisista asioista, ammattimme tuomista ilonaiheista ja haasteista, sekä mahdollisuutta päästää kuulemaan muiden poliklinikkasairaanhoitajien työstä. Näin syntyi ajatus Suomen Poliklinikkasairaanhoitajien blogista.

Se, millaiseksi blogimme muodostuu ajan saatossa, jää nähtäväksi. Voin kuitenkin tämän syksyn osalta jo raottaa tulevaa sen verran, että tulossa on muun muassa muutaman mielenkiintoisen työpaikan haastattelu, vieraileva kirjoittaja sekä allekirjoittaneen, blogin ylläpitäjän, ajatuksia työssä jaksamisesta ja kollegiaalisuudesta.

Mitä muuta? Ehdota! Mikäli mielessäsi on hyvä aihe tai haluaisit itse kirjoittaa jostain aiheesta (alaan tai alan opiskeluun liittyvä, oma työpaikka, yleisesti työelämään liittyvä – you name it), kerro siitä ihmeessä meille laittamalla alla olevaan sähköpostiosoitteeseen viestiä.

 

Mukavaa loppuviikkoa, palataan ensi viikolla!

 

Anniina

anniina.valkeasuo@poliklinikkasairaanhoitajat.fi

Anniina Valkeasuo

Anniina Valkeasuo

Hallituksen jäsen, Suomen Poliklinikkasairaanhoitajat ry sairaanhoitaja (AMK), HUS Akuutti Jorvin päivystys

Recent Posts