Kansainvälistä vapaaehtoisten päivää vietetään vuosittain joulukuun 5.päivä. Kohtaamme työssämme laajalti vapaaehtoisten työpanosta muun muassa erilaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan myötä, jolla tuetaan potilaiden ja heidän läheisten selviytymistä vaikeissa, haastavissa tai muuten erityisissä elämäntilanteissa. Monet sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevät ammattilaiset lähtevät myös kriisi- ja muuhun vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Vapaaehtoistoiminnan kansallisen teemapäivän vuoksi pyysimmekin päivystyksessä työskentelevää sairaanhoitaja Henrietta Brobergia kertomaan ensimmäisestä kokemuksestaan vapaaehtoistyön saralla.
Olen pitkään ollut kiinnostunut vapaaehtois- ja kriisityöstä ja aina haaveillutkin joskus pääseväni tätä unelmaa toteuttamaan. Viime vuoden syksyllä tarjoutui oiva mahdollisuus päästä toteuttamaan tätä haavetta, sillä sain mahdollisuuden lähteä perhetuttuni ja Malawin kummit -järjestön perustajan kanssa eteläiseen Afrikkaan, Malawiin, keväällä 2019. Matkaa suunniteltiin koko syksy ja talvi; minulle tämä oli ensimmäinen kerta, mutta järjestön perustajalle jo kolmastoista kerta kohdemaahan.
Huhtikuun kolmas päivä löysin itseni lentokoneesta kohti Malawia, Tukholman ja Etiopian kautta. Mukana omaa tavaraa kuudelle viikolle oli yksi matkustamoon mahtuva lentolaukku ja selässä oleva reppu. Loput suuret ruumaan menevät laukut, mitä meillä oli huikeat kuusi, oli lahjoitettuja vaatteita ja kummien lahjoja kummilapsille. Heti perille päästyäni tiesin, etten tulisi koskaan katumaan päätöstäni lähteä mukaan tähän projektiin. Muutaman päivän vietimme pääkaupungissa, Lilongwessa ja kävimme tapaamassa kummilapsia tällä alueella. Sen jälkeen oli aika siirtyä varsinaiseen kohteeseen, jossa myös suurin osa kummilapsista ja järjestön rakennuttamat koulurakennukset sijaitsivat. Matkaa Lilongwesta Bangulaan oli satoja kilometrejä ja matka taittui päivässä bussilla ja autolla. Perille päästyä oli jo ilta ja pimeää — enkä muuten koskaan ole kokenut yhtä pimeää iltaa kuin keskellä Malawin maaseutua, ilman mitään katuvaloja tai vastaavia valosaasteita.


Oli kuumaa ja kuivaa, vettä kului useita litroja päivässä. Aluksi tuntui, että edes peseytyminen viileällä vedellä ei auttanut. Asuimme pienessä kaksihuoneisessa mökissä ilman juoksevaa vettä tai sisävessaa. Pihalla juoksi kanoja, vuohia, ankkoja ja koiria vapaana. Iltaisin liskot juoksivat seinällä saalistaen pikkuötököitä sekä rukoilijasirkkoja, aamulla herättiin jo viideltä vuohien määkimiseen ja pihan lakaisuun. Saattoi olla päiviä, etteivät sähköt toimineet lainkaan. Varmaan koskaan ei ole ollut yhtä ikävä tuuletinta, kun niinä öinä, jolloin sähköä ei ollut. Viileää kun siellä ei saanut millään. Onneksi kuitenkin ruokaa pystyi tekemään, vaikka sähköt eivät aina pelanneetkaan: vanha kunnon avotuli ja ja kattila tulille!
Viikot pitivät sisällään kummilapsien tapaamista, organisaation hallinnollisia tehtäviä ja malawilaiseen kulttuuriin tutustumista. Lajittelimme lahjoituksena saatuja vaatteita ja annoimme niitä kummilapsille sekä muutamalle kylän orpolapselle. Oli aikamoinen homma lajitella noin 120kg vaatteita (kaikki nuo kuusi matkalaukullista). Esimerkiksi naisten alusvaatteet ovat arvokkaita, paikallisilla kun ei ole mahdollisuutta tai rohkeutta niitä itse ostaa. En koskaan unohda muutaman orpotytön riemua, kun he saivat uudet mekot päälleen ja pääsivät vielä kuvaan!

Vietin myös paljon aikaa paikallisessa “pre-schoolissa”, jossa lapset olivat vauvaiästä noin viiteen ikävuoteen saakka. Välillä kävi myös niin, että esikoulu jouduttiin sulkemaan hetkeksi, kun ei ollut rahaa ostaa koulussa tarjottavaa ruokaa. Ruoka koostui pääsääntöisesti maissipuurosta ja pavuista. Joskus oli riisiä tarjolla. Kaupassa ei todellakaan juostu joka päivä eikä kaupasta saanut aina sitä, mitä sieltä lähti hakemaan. Oikeastaan eihän siellä maaseudulla kauppoja ollutkaan, tarvikkeet ostettiin torimyyjiltä. Toreilla oli puisissa kojuissa papuja, avokadoja, banaaneja, tomaatteja ja joskus harvoin saattoi löytää esim. ananaksen. Maitoa ei lainkaan Malawissa ollut käytössä ja lihakaupat olivat puisia kojuja torilla, jossa lahdattiin vuohi ja kaikki osat olivat pöydällä myynnissä. Kerran Bangulaan tosin eksyi jäätelöauto! Harva paikallinen on koskaan jäätelöstä kuullutkaan, siihen ei kovin monella olisi edes varaa.

Lapset olivat reippaita ja rohkeita vaikkakaan yhteistä kieltä ei juurikaan meillä ollut. He kuitenkin osasivat hienosti jo numerot ja aakkoset englanniksi. Vaikka heitä saattoi aluksi hieman jännittää erinäköinen ja tuntematon ihminen, olivat he jo kuitenkin muutaman minuutin kuluessa sylissä halaamassa ja pihalla leikittiin taukoamatta. Päivän päätteeksi juostiin aina perään portille ja vilkutettiin heipat. Tauoilla leikittiin milloin milläkin luonnosta löytyvällä esineellä, autonrenkailla, kepeillä tai kivillä. Pienimmät kulkivat päivän touhuissa mukana selkään kantoliinalla kiinnitettynä. Päiväunet nukuttiin kaikki samalla patjalla ja oppitunnit istuttiin lattialla opettajaa kuunnellen tai puun varjossa aakkosia harjoitellen. Vaikka olosuhteet olivat hyvin alkeelliset, tuntui, että lapset olivat onnellisia ja osasivat iloita siitä mitä heillä oli.

Pre-schoolin aita oli kuitenkin vain bambua ja koulu sijaitsi ison autotien varressa. Huoli harhailevista pikkuisista kävi suureksi, joten päätimme kokonaan siirtää esikoulun eri paikkaan. Rakennutimme sinne kunnon aidan raudasta ja kokonaan uuden esikoulurakennuksen, sekä hankimme uutta oppimateriaalia ja kirjoja esikouluun. Tämän pystyimme tekemään monen ystäväni yksityislahjotuksen kautta sekä organisaation tuella. Organisaatio on rakennuttanut myös koulurakennuksen ja talon opettajille kaukaisempaan kylään, Nanchiriin, jossa kävimme muutamaa viikkoa ennen kotiinpaluuta. Kylä ei varsinaisesti sijaitse kovin kaukana Bangulasta, missä asuimme, mutta sinne ei ollut olemassa kunnon tietä, jonka vuoksi matkaa piti taittaa lava-auton kyydillä kiemuraista ja kuoppaista tietä.

Ennen kotiinpaluuta ehdimme myös tutusta Malawinjärveen ja kävimme safarilla. Maana Malawi ei ole mikään turistikohde, mutta kuitenkin aivan autenttisinta Afrikkaa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja ovat valmiita jakamaan siitä pienestäkin, mitä heillä on. He ovat kiitollisia ja aidosti onnellisia siitä avusta, mitä heille tarjotaan sekä aina valmiita auttamaan. Toki myös siirtomaa-aikaiset tavat ovat monella vanhemmalla malawilaisella vielä iskostuneet syvälle takaraivoon ja useasti saikin muistutella, että ei tarvitse teititellä tai erikseen palvella. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kukaan yrittänyt huijata tai jollain tapaa hyötyä meistä — länsimaalaisia kun automaattisesti ajatellaan rikkaina ja omaavan loputtoman omaisuuden. Välillä jouduimme myös valitettavasti sanomaan, ettemme pysty auttamaan. Vaikkakin Malawissa on meidän hintatasoomme verrattuna halpaa, olisi sinne kuitenkin helposti saanut upotettua miljoonia ja miljoonia. Avuntarve kun yksinkertaisesti on loputon ja kehityskohteita olisi vaikka millä mitalla.
Varsinaista sairaanhoitajan työtä en Malawissa tehnyt, vaikka paikalliseen sairaalaan pääsinkin tutustumaan. Olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen saamastani mahdollisuudesta tehdä jotain hyvää kehitysmaiden eteen, eikä tämä todellakaan jää viimeseksi avustusmatkakseni. Muutaman kerran oli kuitenkin kultaakin kalliimpaa omata kokemusta sairaanhoitajan työstä, etenkin akuuttihoitotyön parista. Kerran kirkossa monen tunnin mittaisen jumalanpalveluksen aikana paikallinen nainen sai vakavan epilepsiakohtauksen eikä maaseudulla ollut ambulanssia, joten pikaisen ensiavun jälkeen veimme naisen sairaalaan. Tämän lisäksi kipsasimme lääkärin kanssa erään rouvan käden, sillä hän oli tippunut lava-auton kyydistä, kun olimme menossa Nanchiriin ja lähin sairaala oli monen tunnin ajomatkan päässä.

Koen saaneeni kokemusta ja ymmärrystä, jota voin hyödyntää nykyisessä työssäni ja josta on tulevaisuuden kannalta hyötyä. Kasvoin ihmisenä ja opin paljon uusia asioita. Näin puolen vuoden jälkeen kokemuksesta ajatukset ovat pelkästään lämpimät ja mieli mielii takaisin jonain kauniina päivänä, vaikka matka olikin ajoittain rankka ja silmiä avaava. Elämä keskellä suurta köyhyyttä ja avun tarvetta sai minut itse muuttamaan omia elintapojani. Pyrin kuluttamaan niin vähän kuin mahdollista ja omistan osan elämästäni hyväntekeväisyydelle. Nykyään osaan myös eri tavalla iloita pienestä ja olla kriittisempi länsimaisia elintapoja kohtaan. Uskon, että jokainen meistä voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja tehdä maailmasta hitusen verran paremman pienillä teoilla.

Henrietta Broberg
sairaanhoitaja AMK
HUS Akuutti, Jorvin päivystyspoliklinikka